Saturday, 27 September 2014

Synnytysosasto ja kuun viimeinen lauantai


Mun suunnitelma oli lähteä tänään ensimmäistä kertaa rannalle ja ehkä etsiä joku hotelli, joka päästäisi mut uima-altaalle. Mutta selvisikin että Gambiassa kuun viimeinen lauantai on hallituksen päätöksellä pyhitetty katujen siivoamiselle: kaikki kaupat ja virastot yms. on suljettu klo 13 asti, julkiset eivät kulje ja kansalaisten on tarkoitus siivota lähiympäristöään. Siivouspäivään osallistuminen ei ole kuulemma kovin suosittua, moni tekee Gambiassa 6-päivästä työviikkoa ma-la ja ihmisillä on omatkin asiat hoidettavana. Ehdottaisin hankkimaan kaduille esim. roska-astioita, joihin roskat voisi heittää ja siivoaminen helpottuisi. Gambiassa suunnitelma on lisätä toinenkin lauantai siivouspäiväksi.


                                                           

Maanantaina aloitin harjoittelun. Menin sairaalaan puoli yhdeksältä ja odotin 2 tuntia lääkäriä, jonka kanssa oltiin sovittu tapaaminen. Tähän mennessä olen oppinut, että AINA pitää olla mukana kirja tai ristikkolehti tms. ajanviete, sillä odottaminen on lähes jatkuva tila. Kuitenkin pääsin aloittamaan harjoittelun synnytysosastolla. Työvaatteet oli luvattu sairaalasta, mutta niitä ei ollut, joten pyörin 5 päivää osastolla omissa vaatteissa ainoana valkoisena. Kukaan ei esitellyt mua potilaille, pohdin mitä mieltä itse olisin, jos olisin synnyttämässä ja siinä olisi joku random ulkomaalainen pällistelemässä vieressä.

Potilas on muutenkin aika kurjassa asemassa. Kivunlievitystä synnytyksessä ei käytetä, sillä naisen on hyvä tuntea synnytyksen tuskat. Yksi kätilö totesi väheksyvään sävyyn, että Suomessahan käytetään kipulääkitystä ja yleinen mielipide vaikutti olevan, että kivunlievitystä ei käytettäisi, vaikka resurssit riittäisivät. Itse olen tämän viikon jälkeen onnellinen, että Suomessa saa valita. Kivun lievittämiseen ei myöskään ohjattu minkäänlaisilla asentohoidoilla tai hengitysharjoituksilla, synnyttäjän oli turha haaveilla minkäänlaisesta psykososiaalisesta tuesta, mikä on mun mielestä pahempi kuin lääkkeettömyys. Potilaiden kohtelu oli todella ikävää seurattavaa. Yritin siinä sitten hymyillä rohkaisevasti ja empaattisesti vieressä, mutta luulen, että empaattinen hymy jäi ”kuka helvetti toi on?” –pohdinnan alle. Kätilöiden ja lääkäreiden kommunikaatio (lue huutaminen) synnyttäjille oli tälläistä:
”Tämä ei ole sun ensimmäinen lapsi, kyllähän sä tiedät miltä se tuntuu!”
”Mulla on parempaakin tekemistä, lähden, jos et nyt ala ponnistaa!”
”Mä teen tässä kaiken työn sun puolesta, joten älä huuda!”

Mutta henkilökunta on myös ammattitaitoista ja tekee työtään säälittävän pienillä resursseilla, kurjissa olosuhteissa ja palkalla, jolla tuskin elää, eli pisteet siitä. 

Network Against Genderbased Violencen yksi tehtävä on kouluttaa henkilökuntaa, kuten hoitajia, poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä, miten kohdata väkivaltaa ja kaltoinkohtelua kärsineitä naisia. Tällä viikolla aloin ymmärtää, kuinka paljon tekemistä siinä on.



                                                                 Siinä sitä synnytetään.

 Tähän samaan petiin laitetaan kaikki vastasyntyneet. Tuoreille äideille ei yleensä näytetty vauvaa, vaan se vietiin suoraan pesuun ja petiin. Maksimissa siinä oli 4 kääröä, yhden raukan naama oli liiskaantunut lasia vasten. Lääkärit ja hoitajat eivät kiinnittäneet vauvoihin pahemmin huomiota sen jälkeen, kun ne olivat terveinä syntyneet. Mä kävin melko usein ihastelemassa niitä ja tarkistamassa, että onko ne vielä hengissä. Babyt makoili lämpölampun alla ja huusi nälkäänsä kunnes omainen tuli hakemaan ne ja vei äidille, joka oli siirtynyt toiselle osastolle. Siinä sitten huudeltiin ympäriinsä, että mikä näistä vauvoista oli kenenkin.



 Ostin itselleni synttärilahjaksi RenPinit.

Oon juonut 2 viikkoa nescafeta mustana ja eilen päätin unohtaa sähkökatkot ja kaupan 30 asteen lämpötilan. Tuntuu dorkalta ostaa täällä saksalaista maitoa. Anyway, aamukahvi maidolla, elämänlaatu parani parilla pykälällä samantien. 

Mihin menee näiden lehmien maito?

Monday, 22 September 2014

Eka viikko check



Päivä 1

Banjulin lentokentällä ruikattiin kaikille käsidesit käteen ja mitattiin lämpö. Pääsin läpi. Myös passintarkastuksesta, vaikka viisumiasia kuumotteli. Sain 21 päivän leiman eli jossain vaiheessa suuntana Immigration Office. Matkatavarat, joiden mukana pysymiseen en uskonut hetkeäkään, tulivat myös.
Kyyti odotti kentällä ja mulle varattu asumus oli iloinen yllätys eli kaksio omalla kylpyhuoneella.
Sähköt katkesivat illaksi, satoi kaatamalla eikä puhelin toiminut. Söin perheen kanssa pimeässä illallista. Oli aika epätodellinen olo.

Päivä 2
Heräsin kun tää eksoottinen kaveri

kolkutteli asunnon oveen. Nykyään käy jo vähän sääliksi, koska se luulee ilmeisesti löytäneensä kumppanin ovesta, joka on peililasia.

Aamupäivästä sain kyydin Network Against Genderbased Violence in Gambia–verkoston toimistoon. NGBV:n kautta on järjestynyt mun harjoittelu ja asunto. Vuokranantaja Haddy on verkoston projektikoordinaattori. Toimistolla tapasin Fallon, joka koordinoi mun harjoittelua. Fallon t-paidassa lukee ”Stop early and child marriages”.
Sain gambialaisen liittymän, mutta netti on poikki on koko Gambiassa lauantaihin asti. Onpa afrikkalaista, ajattelin.


Päivä 3

Lähdin ekaa kertaa liikkeelle taksilla, onneksi naapurin poika oli värvätty mun saattajaksi. Taksit kulkee tiettyjä välejä ja niihin hypätään kyytiin tienvarresta. Henkilöautoihin otetaan 4 matkustajaa, mutta sitten on pakuja joiden takatilaan on pultattu penkit ja niihin mahtuu 14-22 matkustajaa. Taksit on kaikki aika rähjäisiä, peilejä puuttuu, tuulilasi on täynnä kuvia ja rihkamaa ja mitä lie, penkeistä tulee täytteet ulos. Mutta halpoja ne on.
Ensimmäisten taksimatkojen jälkeen ajattelin, etten ikinä voi kulkea yksin täällä. 
A. Mä en tiedä missä mä oon, missä mä asun tai mihin mun pitäisi mennä. 
B. Kaikkialla näyttää samalta ja teillä ei ole nimiä. 
C. Ei ole karttaa, ei nettiä, eikä suuntavaistoa.

Keskiviikkona oli listalla tutustuminen seuraaviin paikkoihin Fallon kanssa:
-Edward Francis Small Teaching Hospital
-Department of Social Welfare
-Gender / Child Welfare Police Unit
-Shelter for Children and Home for the Elderly
Lopputuloksena 4 x pikavisiitti: nopea esittely kohteen toiminnasta, mut esiteltiin joka paikassa n. 10 ihmiselle, joista en muista enää yhtäkään, joka paikasta oltiin myöhässä, koska aikataulut oli järjettömiä. Todella afrikkalaista, ajattelin. Kaikki oli hirveän ystävällisiä ja toivottivat tervetulleeksi uudelleen milloin vaan.


Päivät 4-7

On kurjaa olla täysin riippuvainen muista. Asuinpaikka on vähän syrjässä ja joka kerta kun ollaan lähdetty täältä autolla mennään eri reittiä, haetaan joku jostain ja viedään jotain jonnekin.  Lisäksi on ollut niin kuuma ettei jaksa lähteä mihinkään kävellen tai sataa niin paljon, ettei halua lähteä mihinkään kävellen. Pimeä tulee jo seitsemältä, joten illat on aika pitkiä ja meenkin 21 jälkeen nukkumaan yleensä. Onneksi on lukemista. Luin uusimman Mielensäpahoittajan ja kirjan, jossa suomalainen mies matkusti Afrikan läpi lännestä itään. Tosi paljon eläydyin jo sen kohtaamiin vastoinkäymisiin näin viikon kokemuksella.
Opin myös liikkumaan pikkuhiljaa. Ensin opin, missä on lähikylä eli tori ja minimarket. Heti helpotti, voin mennä johonkin itsekseni! Sitten meninkin jo rohkeasti yksin taksiin ja pääsin perille oikeaan paikkaan. Lauantaina keräsin rohkeuteni ja lähdin yksin pääkaupunkiin Banjuliin. Sinne pääsee 2:lla taksilla ja matka ei ole kuin ehkä 20 kilometriä, mutta kestää 1,5 tuntia. Se on myös mun työmatka ensi viikosta eteenpäin kun harjoittelu alkaa. Onneksi aamuisin ei ole kovin kuuma. Eilen paloin. Nyt mulla on punainen kauluri. Koska ei tää päiväntasaajan aurinko varmaan polta!?
Vieläkin aika epätodellinen olo. Gambia. 3 kuukautta. Huhhuh. Mutta siistiä. Kyllä tää tähän mennessä peittoaa Suomen syksyn ja Diakin 6-0.



Värikkäät linnut kiinnostaa
Mun toimisto
Sadekausi tekee teistä miellyttäviä kävellä ja ajaa