Ihan turisteina

Jälleen kerran heitetty haikeat jäähyväiset lentokentällä. Onneksi mulle jäi vielä Fazerinaa ja uusimmat Greys anatomyt lievittämään eroahdistusta. 

Oli todella kiva lomailla täällä. Aloitettiin tutustumalla pääkaupunkiin, Banjuliin, johon riittää puoli päivää, koska siellä ei hirveästi mitään ole. Maan isoin tori / marketti Albert’s market, jossa turistina olo yhtäkkiä korostui kun meitä olikin kaksi. Täällä kulkiessa yleensä kuuluu toubab-toubab-huutelua ja vaihdan muutaman sadan metrin kävelymatkalla kuulumiset noin 5 eri tyypin kanssa, mutta nämä usein kysyvät myös miksi olen Gambiassa jne. Nyt perusoletus olikin että ollaan turisteja (mistä en voi kyllä syyttää ketään) ja sitä myymisen, kauppaamisen, kyytien ja kaikenlaisen häsläämisen määrää. Huhhuh. Katoaa ilo katselemisesta ja ostamista ei voi harkitakaan kun ahdistaa niin kovasti kaikki tyrkyttäminen.

Arch 22. Holvin alta saa ajaa vain presidentti, muut kiertää.

Banjulissa vierailtiin myös Arch 22:ssa joka on kaari- tai holvirakennelma kaupunkiin saapuessa. Holvista näkee kaupungin yli ja tiloista löytyy myös kansallismuseon aarteita. En tiedä miten turistikaudella, mutta nyt museotilat oli vähän vaiheessa. Meidän edellä kulki paikallinen koulupoika laittamassa valoja päälle ja kurkistamassa eri huoneisiin ”aa, täällä ei olekaan mitään”. Siellä täällä lojui erilaisia siivousvälineitä ja muuta sälää. Parasta siinä oppaassa oli kun päästiin museoaarteiden ääreen, että se halusi että otetaan kuva jokaisesta esineestä, mutta kun kysyin ensimmäisestä puupökkelöstä, mikä se on niin vastaus oli ”I truly don’t know”. No mutta pakollinen museokäynti check.

Hieno esillelaitto perinteisistä gambialaisista juoma- tai mausteseoksista.

Tältä näyttää pääkaupunki.

Kun oltiin vietetty pari yötä täällä mun kodissa, siirryttiin muutamaksi päiväksi pakettimatkaajiksi rantahotelliin. Oli aamiaisbuffa, uima-allas, hiekkaranta ja lauma brittituristeja. Ja ranta-alueella sitä häsläämistä vasta olikin. Hotellin alueella sai olla rauhassa ja rannallakin oli lähinnä mehu- ja hedelmämyyjiä, jotka ihanan rehellisesti totesivat, että asiakkaita on niin vähän ja kilpailu on kovaa ja olisi hyvä jos ostaisimme jotain. Toisella puolella hotellia kun halusi lähteä kaupungille oli järjetön määrä taksikuskeja/guideja, jotka kauppasi erilaisia toureja Gambiassa tai kyytejä muuten vaan. Yhteistä näille kaikille kaupustelijoille oli ”trve, trve mitä kuuluu?”. Miksi siitä tulee aina olo, että haluaisi vajota maan alle? Onko nykyään vähän junttia olla turisti ja kaikkiin kulttuureihin pitäisi solahtaa kuin kala veteen? Yhteistä oli myös ehkä epätoivoon vivahtava sinnikkyys, no thanks ei tarkoittanut vielä mitään. En tiedä onko seasonin alussa aina näin vai onko ebolakammon takia turistit suunnanneet muualle. Siitä vähästäkin turistimäärästä tuli jo kiusaantunut olo, turistihoodeilla kaikki palvelut on ulkomaalaisille (lue valkoisille). Ravintoloista löytyi intialaista, meksikolaista, hollantilaista ja suurin osa perinteistä international kitcheniä. Paikallista keittiötä ei löytynyt mistään. Aika omiaan herättämään white guilt-tuntemuksia, kun kaikkialla minne menee asiakkaina on vain länkkäreitä ja työntekijät lokaaleja.

Me yhdisteltiin sitten täysin turistina poolilla lojumista ja välillä oltiin mun luona ja syötiin gambialaista kotiruokaa ja istuttiin pihalla varjossa kun ei muutakaan voi. Tehtiin myös yksi päiväretki ympäri lähialueita ja nähtävyyksiä. Söin pizzaa ja join ekaa kertaa kaljaa täällä.Kaikki oli ihanaa.

Moi me ollaan turisteja! Ja kalastajaveneitä.

Ps. Sori kaikille, mä en tiedä miten lainausmerkkejä pitäisi oikeasti ”käyttää”.

Keksi äkkiä otsikko kun sähköt on katki ja akku loppumaisillaan eikä ehdi oikolukea

Lauantaina pidin rantapäivän. Länsirannikosta noin 10 kilometrin pätkä on omistettu turismille. Hotelleja, ravintoloita, rantabaareja ja uima-altaita. Turistialue on melko painajaismaista, etenkin yksin liikkuessa. Jatkuvasti joku tarjoamassa taksikyytiä, rahanvaihtoa, ruokaa tai omaa kauppaansa. Rannalla joku paikallinen opastaja liittyy seuraan myös samantien, joten rauhallisesta kävelystä ja varpaiden uittelusta Atlantissa on turha haaveilla. Rantapätkällä on kuitenkin hotellien ja ravintoloiden alueita aurinkotuoleilla, joissa voi levähtää maksua tai ostosta vastaan. Monet paikoista on vielä remontissa seasonia varten, monet aivan tyhjillään ja jotkut paikat vähän vilkkaampia. Alkavaa seasonia verottaa varmasti ebola pahasti.

Mä löysin kivan rantaravintolan, jossa pääsi uima-altaalle tai mereen ja josta sai herkullisia mangosmoothieita. Kun oli leiriytynyt niin saikin olla aika rauhassa kaupustelijoilta.

Mieli ja sielu lepää ja nopeasti unohtuu piinaava "Terveterve, mitäkuuluuhyvääkiitos" -huutelu.

Täällä talolla on korjattu banaanisatoa. Banaanit poimitaan vihreinä ja sitten ne kypsyy pari päivää keltaiseksi. Puussa ne ei kuulemma kypsy vaan kasvaa ja kasvaa ja poksahtaa loppujen lopuksi.

Tänään kävin tutustumassa mun seuraavaan harjoittelupaikkaan Shelter for Children and Elderly. Vanhainkoti, väliaikaisasuinpaikka lapsille, jotka on esimerkiksi karanneet kotoa tai hylätty ja turvakoti naisille ja lapsille. Vanhuksia on 2 ja lapsia paljon enemmän. Tällä hetkellä shelterissä istuu myös nuorisorikollinen, sillä nuorisovankiloita on vain pojille. Shelter on aika isolla alueella ja muistutti vähän jotain leirikoulualuetta. Erillisiä asuinrakennuksia, keittiö ja pyykkitupa ja toimistoja sekä klinikka. Mä aloitan 2 viikon kuluttua baby-osastolla, jossa on vauvoja ja taaperoita ilman vanhempia. En kestä. Shelterin johtaja vaikutti huipputyypiltä ja kertoi kaikesta todella avoimesti ja innostuneesti. Mä ootan kyllä mielenkiinnolla ja kauhunsekaisella innolla tätä harjoittelua.

Mä voisin yhdistää mun kaikki ammatit tässä klinikka/ravintolassa.

Mutta ensin haen Tommin lentokentältä. Se varmaan pyörtyy ja palaa tässä kuumuudessa.Mutta niin siistiä että se tulee!

Lomamarsu

Mulla alkoi tänään loma! Mun ensimmäinen harjoitteluosuus sairaalassa on ohi! L O M A. Ja Tommi tulee maanantaina. Ihanaa. Loma on esim. siitä hyvä, että on paremmin aikaa katsella ympärilleen ja mennä paikkoihin. Mä olen ollut täällä Atlantin melkein rannalla kohta kuukauden ja käynyt rannalla kerran. Häpeä. Huomenna korjaan tilanteen.

 

Sairaalan seiniltä.

Tänään oli public holiday, koska tänä vuonna on 20 vuotta vallankumouksesta. Vallankumouksen oikea vuosipäivä oli jo heinäkuussa, mutta se osui tänä vuonna Ramadanin kanssa yhteen, joten sitä lykättiin tänne lokakuulle. TV:stä tulee kaikenlaisia marsseja ja paraateja ja monilla naisilla on mekot, joissa on presidentin kuvia. Kova juttu olisi juhlamekko, jossa vilisisi Sauli.

Tavallisia mekkoja, ei presidenttiä.

 Viime viikonlopun pässijuhla oli ruokaisa. Aamiaiseksi syötiin sisäelimet ja myöhemmin pataa ja lihamureketta ja grillipässiä. Ruokaöverit. Sisäelimet tosin skippasin. Torstaina palattiin kalaruokiin, mikä oli jo tervetullutta.

 

Lihaa riitti.

 

Mun nakki oli kuoria, ihan niin kuin kotonakin (kunnes leikkasin sormeeni, enkä saanut enää osallistua valmisteluihin).

Tällä viikolla tapasin taksissa suomalaisen mimmin ja kävi ilmi että se on sairaanhoitajaopiskelija ja harjoittelussa samassa sairaalassa kuin mä. Aika jännä. Täällä näkyy kovin vähän länsimaalaisia, turistikausi on alkamassa nyt lokakuussa.

Tällä viikolla on ollut älyttömän kuuma. Ja sähköt katkeilee jatkuvasti. Sisälläolo ilman tuuletinta on mahdotonta eli illat menee aika pitkälti pihalla makoillessa papaijapuun alla otsalamppu päässä ja kirja kädessä ja lämpötila on sellainen iltaisen viileä +25. Uskalsin aloittaa mun viimeisen kirjan, koska Tommi tuo lisää luettavaa.

Tobaskiselfie, all african already.

Selvää pässinlihaa

Huomenna lauantaina on islamilainen juhlapäivä Tobaski aka Feast of the Sacrifice. Koko Gambia odottaa innolla ja shoppaa henkensä edestä, kaikki kadut, torit ja marketit on tukossa ja täynnä ihmisiä (ja pässejä). Hullut päivät potenssiin monta. Tobaskina on täytyy olla uudet juhlavaatteet, uusi tukka ja loputtomasti ruokaa. Mä oon muiden mukana teettänyt myös juhlamekon, tosin luulen että se jää paikallisten väriloiston varjoon.

Ilmeisesti pässi on tobaskin sielu. Pässejä on joka puolella. Pässejä kaduilla, autoissa, pihoilla, pelloilla. Kaikkialla kuuluu epätoivoisten pässien huutelu. Tänään menin autolla, jonka takakontissa oli pässi, välillä kuului bää ja sorkat kolisi. Puhelinliittymä pommittaa arvontaviesteillä, mahdollisuus voittaa pässi. Ja sairaalan muistitaululla oli ilmoitus, että pässiä varten myönnetään lainoja. Aamulla sitten kaikki pässit teurastetaan, tarkoitus on jakaa pässistä kolmasosa köyhille ja nälkäisille, kolmasosa ystäville ja sukulaisille ja kolmasosa omaan käyttöön.

State Housen piha on täynnä pässejä, en tiedä onko ne kaikki presidentin.

Add caption

Jos ei ole varaa omaan pässiin, niin yhdistetään voimat ja ostetaan porukalla sonni.

Mausteeksi tietenkin Maggi-kuutiot.

Juhlaan valmistautuvien ihmismassojen takia mun työmatka kestää  2,5 tuntia, koska kyytiä on melko mahdoton saada. Toimintaperiaate on nopeat pääsee, hitaat ei. Auto kaartaa parkkikselle ja ensimmäiset hyppäävät jo oviin roikkumaan. Auton pysähtyessä ihmiset puskee sisään ennen kuin edelliset matkustajat pääsee ulos. Tässä pelissä häviävät naiset, lapset ja vanhukset sekä turistit.  Vaikka se auto pysähtyisi mun nenän eteen ja olisin eka ovella, niin ei. Takaa vyöryy massa sellaisella paineella, että parempi luovuttaa suosiolla. Mun toivo on, että jossain vaiheessa samaan aikaan tulee 2 autoa, joihin kaikki pyrkii ja huomaamatta tulee vielä kolmas, johon mä pääsen. Joskus käy niin. Joskus joku herrasmies on varannut mulle paikan autosta. Ehkä näytän epätoivoiselta. White guilt iskee aina hetkeksi, paikan voisi myös antaa jollekin äidille pienten lapsen kanssa, koululaisille tai torimyyjälle kuuden nyssäkän ja korin kanssa,  mutta tunnin odottelun jälkeen oma eteneminen menee edelle. Loppujen lopuksi julkisilla kulkeminen on musta parasta ajanvietettä täällä, se onnistumisen tunne, kun saa ruuhka-aikana perseen penkkiin ja autosta on hyvä väijyä ympäristöä ja paikallisia.

Maanantaina menin hakemaan viisumia. Oli virasto ja kolme asiakaspalveluluukkua ja joitain kymmeniä ihmisiä jonottamassa. Mä kysyin ovella olevilta kahdelta virkapukuiselta tyypiltä, että saako täältä viisumin. No, toinen otti mun passin ja rahat ja toinen luovutti mulle istumapaikkansa ja siinä juteltiin mukavia kunnes se virkailija tuli mun leimatun passin kanssa takaisin. Se siitä, kesti n. 7 minuuttia. Vähän white guilt-fiilis kyllä tuli.