Ihan turisteina

Jälleen kerran heitetty haikeat jäähyväiset lentokentällä. Onneksi mulle jäi vielä Fazerinaa ja uusimmat Greys anatomyt lievittämään eroahdistusta. 

Oli todella kiva lomailla täällä. Aloitettiin tutustumalla pääkaupunkiin, Banjuliin, johon riittää puoli päivää, koska siellä ei hirveästi mitään ole. Maan isoin tori / marketti Albert’s market, jossa turistina olo yhtäkkiä korostui kun meitä olikin kaksi. Täällä kulkiessa yleensä kuuluu toubab-toubab-huutelua ja vaihdan muutaman sadan metrin kävelymatkalla kuulumiset noin 5 eri tyypin kanssa, mutta nämä usein kysyvät myös miksi olen Gambiassa jne. Nyt perusoletus olikin että ollaan turisteja (mistä en voi kyllä syyttää ketään) ja sitä myymisen, kauppaamisen, kyytien ja kaikenlaisen häsläämisen määrää. Huhhuh. Katoaa ilo katselemisesta ja ostamista ei voi harkitakaan kun ahdistaa niin kovasti kaikki tyrkyttäminen.

Arch 22. Holvin alta saa ajaa vain presidentti, muut kiertää.

Banjulissa vierailtiin myös Arch 22:ssa joka on kaari- tai holvirakennelma kaupunkiin saapuessa. Holvista näkee kaupungin yli ja tiloista löytyy myös kansallismuseon aarteita. En tiedä miten turistikaudella, mutta nyt museotilat oli vähän vaiheessa. Meidän edellä kulki paikallinen koulupoika laittamassa valoja päälle ja kurkistamassa eri huoneisiin ”aa, täällä ei olekaan mitään”. Siellä täällä lojui erilaisia siivousvälineitä ja muuta sälää. Parasta siinä oppaassa oli kun päästiin museoaarteiden ääreen, että se halusi että otetaan kuva jokaisesta esineestä, mutta kun kysyin ensimmäisestä puupökkelöstä, mikä se on niin vastaus oli ”I truly don’t know”. No mutta pakollinen museokäynti check.

Hieno esillelaitto perinteisistä gambialaisista juoma- tai mausteseoksista.

Tältä näyttää pääkaupunki.

Kun oltiin vietetty pari yötä täällä mun kodissa, siirryttiin muutamaksi päiväksi pakettimatkaajiksi rantahotelliin. Oli aamiaisbuffa, uima-allas, hiekkaranta ja lauma brittituristeja. Ja ranta-alueella sitä häsläämistä vasta olikin. Hotellin alueella sai olla rauhassa ja rannallakin oli lähinnä mehu- ja hedelmämyyjiä, jotka ihanan rehellisesti totesivat, että asiakkaita on niin vähän ja kilpailu on kovaa ja olisi hyvä jos ostaisimme jotain. Toisella puolella hotellia kun halusi lähteä kaupungille oli järjetön määrä taksikuskeja/guideja, jotka kauppasi erilaisia toureja Gambiassa tai kyytejä muuten vaan. Yhteistä näille kaikille kaupustelijoille oli ”trve, trve mitä kuuluu?”. Miksi siitä tulee aina olo, että haluaisi vajota maan alle? Onko nykyään vähän junttia olla turisti ja kaikkiin kulttuureihin pitäisi solahtaa kuin kala veteen? Yhteistä oli myös ehkä epätoivoon vivahtava sinnikkyys, no thanks ei tarkoittanut vielä mitään. En tiedä onko seasonin alussa aina näin vai onko ebolakammon takia turistit suunnanneet muualle. Siitä vähästäkin turistimäärästä tuli jo kiusaantunut olo, turistihoodeilla kaikki palvelut on ulkomaalaisille (lue valkoisille). Ravintoloista löytyi intialaista, meksikolaista, hollantilaista ja suurin osa perinteistä international kitcheniä. Paikallista keittiötä ei löytynyt mistään. Aika omiaan herättämään white guilt-tuntemuksia, kun kaikkialla minne menee asiakkaina on vain länkkäreitä ja työntekijät lokaaleja.

Me yhdisteltiin sitten täysin turistina poolilla lojumista ja välillä oltiin mun luona ja syötiin gambialaista kotiruokaa ja istuttiin pihalla varjossa kun ei muutakaan voi. Tehtiin myös yksi päiväretki ympäri lähialueita ja nähtävyyksiä. Söin pizzaa ja join ekaa kertaa kaljaa täällä.Kaikki oli ihanaa.

Moi me ollaan turisteja! Ja kalastajaveneitä.

Ps. Sori kaikille, mä en tiedä miten lainausmerkkejä pitäisi oikeasti ”käyttää”.