Selvää pässinlihaa

Huomenna lauantaina on islamilainen juhlapäivä Tobaski aka Feast of the Sacrifice. Koko Gambia odottaa innolla ja shoppaa henkensä edestä, kaikki kadut, torit ja marketit on tukossa ja täynnä ihmisiä (ja pässejä). Hullut päivät potenssiin monta. Tobaskina on täytyy olla uudet juhlavaatteet, uusi tukka ja loputtomasti ruokaa. Mä oon muiden mukana teettänyt myös juhlamekon, tosin luulen että se jää paikallisten väriloiston varjoon.

Ilmeisesti pässi on tobaskin sielu. Pässejä on joka puolella. Pässejä kaduilla, autoissa, pihoilla, pelloilla. Kaikkialla kuuluu epätoivoisten pässien huutelu. Tänään menin autolla, jonka takakontissa oli pässi, välillä kuului bää ja sorkat kolisi. Puhelinliittymä pommittaa arvontaviesteillä, mahdollisuus voittaa pässi. Ja sairaalan muistitaululla oli ilmoitus, että pässiä varten myönnetään lainoja. Aamulla sitten kaikki pässit teurastetaan, tarkoitus on jakaa pässistä kolmasosa köyhille ja nälkäisille, kolmasosa ystäville ja sukulaisille ja kolmasosa omaan käyttöön.

State Housen piha on täynnä pässejä, en tiedä onko ne kaikki presidentin.

Add caption

Jos ei ole varaa omaan pässiin, niin yhdistetään voimat ja ostetaan porukalla sonni.

Mausteeksi tietenkin Maggi-kuutiot.

Juhlaan valmistautuvien ihmismassojen takia mun työmatka kestää  2,5 tuntia, koska kyytiä on melko mahdoton saada. Toimintaperiaate on nopeat pääsee, hitaat ei. Auto kaartaa parkkikselle ja ensimmäiset hyppäävät jo oviin roikkumaan. Auton pysähtyessä ihmiset puskee sisään ennen kuin edelliset matkustajat pääsee ulos. Tässä pelissä häviävät naiset, lapset ja vanhukset sekä turistit.  Vaikka se auto pysähtyisi mun nenän eteen ja olisin eka ovella, niin ei. Takaa vyöryy massa sellaisella paineella, että parempi luovuttaa suosiolla. Mun toivo on, että jossain vaiheessa samaan aikaan tulee 2 autoa, joihin kaikki pyrkii ja huomaamatta tulee vielä kolmas, johon mä pääsen. Joskus käy niin. Joskus joku herrasmies on varannut mulle paikan autosta. Ehkä näytän epätoivoiselta. White guilt iskee aina hetkeksi, paikan voisi myös antaa jollekin äidille pienten lapsen kanssa, koululaisille tai torimyyjälle kuuden nyssäkän ja korin kanssa,  mutta tunnin odottelun jälkeen oma eteneminen menee edelle. Loppujen lopuksi julkisilla kulkeminen on musta parasta ajanvietettä täällä, se onnistumisen tunne, kun saa ruuhka-aikana perseen penkkiin ja autosta on hyvä väijyä ympäristöä ja paikallisia.

Maanantaina menin hakemaan viisumia. Oli virasto ja kolme asiakaspalveluluukkua ja joitain kymmeniä ihmisiä jonottamassa. Mä kysyin ovella olevilta kahdelta virkapukuiselta tyypiltä, että saako täältä viisumin. No, toinen otti mun passin ja rahat ja toinen luovutti mulle istumapaikkansa ja siinä juteltiin mukavia kunnes se virkailija tuli mun leimatun passin kanssa takaisin. Se siitä, kesti n. 7 minuuttia. Vähän white guilt-fiilis kyllä tuli.