Tapalapasta

Olin jo ehtinyt hehkuttaa, että oon selvinnyt terveenä täällä koko reissun kunnes tuli torstai. Sairastaminen on kurjuutta missään muualla kuin kotona, jossa voi vaan käpertyä sängyn pohjalle tai vessan lattialle sikiöasentoon ja vaatia muita hakemaan kaupasta jaffaa ja muuta olennaista. Ulkomailla tulee äkkiä ikävä äitiä. Mulla kävi kyllä hirveä säkä että perjantaina kun nukuin noin 20 tuntia vuorokaudesta, ei ollut YHTÄKÄÄN sähkökatkosta, joten sain sentään potea tuulettimen alla. No, mutta koska tauti ei ole vielä mennyt kokonaan ohi niin tänään kävin hakemassa antibiootit lääkäristä. Jotenkin ei yllättänyt, että Ifin antamat puhelinnumerot yhteistyölääkärille ei toimineet ja jotenkin oon melko varma, että ehkä täältä päästä on unohdettu ilmoittaa uudet yhteystiedot. Ei myöskään yllättänyt, kun yhteistyölääkäriin pitäisi päästä ilmaiseksi ja ne velottaa sitten Ifiä itsekseen, että sekään ei ollut mahdollista.Mulla ei ole aikaa sairastaa kun täällä oloa on jäljellä vain 3 viikkoa, joten ajattelin olla välittämättä taudista sen kummemmin.

Järkyttävä aamiaisantikliimaksi tapahtui lääkärin jälkeen, menin ravintolaan ja tilasin toastin aamiaiseksi ja se oli jotain kamalaa makeaa banaanileipää. Mun haaveilema länkkäriaamiaisunelma sirpaleina. Jyrsin sieltä välistä sitten sulanutta juustoa. Ruokahalu ei tosin ole kovin hyvä, joten kestin tän juuri ja juuri ilman itkupotkuraivareita.

Oikeastaan outoa, ettei ole tullut ruokamyrkytystä, tai mikä onkaan, aiemmin. Syön lähes joka päivä töiden jälkeen ja illallisen kotona mun hostiperheen kotiapulaisen laittamaa ruokaa. Mä en edes tiedä, missä ne pitää niiden kylmää kaipaavia tarvikkeita, sillä jääkaapissa ne ei ole. Lisäksi aika huoletta syön kaikenlaista katuruokaa. Gambialainen ruoka on tosi hyvää (pettymykset tapahtuukin noissa loistavissa international cuisine-rafloissa.) Vaati aluksi hieman totuttelua, mutta nyt mä oon jo ihan fani. Kaikki ruoka syödään valkoisen riisin kanssa. Tai joskus valkoisen leivän kanssa. Ja kaikki ruoka on aika tai tosi mausteista. Sipulia on kaikessa mukana, en suosittele Gambiaa, jos ei diggaa näkyvästä sipulista. Ja kaikki ruoka viimeistellään maggikuutiolla.

 

Maggin sloganit Real Star Real MAGGI Real Woman tai With MAGGI every woman is a star vetoaa joka feministiin.

Aamiaiseksi paikalliset syö patonkia, jota myydään kaikissa kojuissa kaikkien katujen kulmissa. Patongin väliin laitetaan majoneesia tai voita. Lisätäytteitä on ketsuppi, peruna, keitetty/paistettu muna, sipuli, sardiini, säilykeliha, keitetty spagetti, kana, liha, pavut... Patonkiin ripotellaan kans maggikuutio viimeistelyksi. Yhden patonkityypin nimi on tapalapa, se on mun lempisana. Patongit on hyviä, oon kokeillut melkein kaikkia, paitsi sitä mihin tulee vaan perunaa ja majoa tai spagua ja majoa. En suosittele kohdetta myöskään hiilarittomille. Sitten joskus viikonloppuisin mun perhe tekee puurontyyppistä, mutta siihen tulee todella paljon sokeria ja banaani- tai exoticfruitesanssia.

Perusbrekkarileipä, väliin majoa, ketsuppia, kanaa ja ranuja.

Tietyillä viikonpäivillä on omat ruokansa. Maanantaisin on domodaa eli maapähkinäkastiketta ja perjantaisin sellaista kuivattu kala-papu-pähkinä-riisi –seosta. Se maistui musta aluksi ihan akvaariokalojen ruoalta, mutta nykyään sekin on jo aika hyvää. Kalaa syödään tosi paljon. Siinä on tosi paljon ruotoja, mutta niihinkin tottuu. Sitten on kaikkia eksoottisia kasviksia kuten kassava, bitter tomato ja okra.

 

Sunnuntairuokaa benechin-riisiä tehtiin yhtenä sunnuntaina vähän isommalla liekillä hyvin melasniemihenkisesti.

On kyllä ihan parasta, että päädyin perhemajoitukseen, koska a)olisi tosi yksinäistä muuten b)en varmasti oppisi läheskään niin paljon gambialaisesta elämästä c) mun perhe on hirveän mukavia d)saan syödä kotona joka päivä tekemättä itse ruokaa. Oon välillä keittänyt kaurapuuroa ja kananmunia ja kahvia ja siihen rajoittuu mun keittiönkäyttö viimeisen kahden kuukauden ajalta.

 

Tommin kaa syötiin kerran paikallisessa lounasravintolassa. Kovin kuvauksellisia ruoat ei ole. Mutta muoviastiat onneksi on värikkäitä.

Paikalliset syö yhteiseltä vadilta ruoan. Kotona mulle laitetaan aina oma lautanen, mutta joskus jos jään harkkapaikkaan syömään niin pääsen yhteisille apajille. Se on oikeastaan tosi kätevää tiskin kannalta. Kaikki ruoka syödään lusikalla tai käsin.

 

Kalapullia ja palmuöljykastiketta, jossa pastaa seassa. Riisin kanssa tietenkin.

Mitään jälkkäreitä täällä ei ainakaan arkena harrasteta, mutta teehen tai kahviin laitetaan lusikkakaupalla sokeria. Samoin paikalliset wonjo- ja baobabmehut on hullun makeita. En ymmärrä miten paikalliset on kuitenkin tosi laihoja. Monien hampaiden kunnossa näkyy ehkä sokerin määrä. Tai sitten se, että iso osa ihmisistä käyttää hampaiden puhdistukseen sellaista puutikkua.

Muun hyvän ruoan lisäksi tämä on maapähkinöiden luvattu maa. Maapähkinöitä voi myös ostaa kaikista kadunkulmista, niitä myydään kuorineen paahdettuina, keitettynä tai raakoina. Paahdetut on just jees. Ja peanutbutter. Puhuttiin just Tommin kanssa, että peanutbutterista on muodostunut ehkä peruselintarvike meidän keittiöön (perhe pullean skypekeskustelut on usein juuri näin syvällisiä). Peanutbutter on myös herkullista kaurapuurossa perinteisen voisilmän sijasta höystettynä banaanilla. Myös banaanit on täällä herkullisia.

Gröt

Avautumista

Aloitin täällä uudessa paikassa harjoittelun vajaa kolme viikkoa sitten. Harjoittelupaikka on Shelter for children, missä asustaa väliaikaisesti (useita kuukausia monet kuitenkin) kaikenikäisiä lapsia, osa on huostaanotettuja kaltoinkohtelun ja väkivallan takia, osa hylättyjä, osa karanneita ja muitakin syitä löytyy. Shelterissä on vauvapuoli ja isompien lasten puoli. Vauvapuolella on tällä hetkellä 7 vauvaa/taaperoa ja 1 vauvantasolla oleva kehitysvammainen poika, uusin ja nuorin tulokas saapui tällä viikolla, poikavauva, arviolta 1-2 kk ikää, äiti oli antanut lapsen jollekin sivulliselle ja sanonut palaavansa kohta, eikä sitten palannutkaan. Aika sydäntäsärkevä paikka. Mihin olin varautunutkin. Mihin en ollut varautunut oli paikallinen lastenhoitotyö. Mä aika paljon inhoan sitä henkilökuntaa välillä. Shelterin työntekokulttuuri ärsyttää koska mun näkökulmasta se ei ole työntekemistä juuri ollenkaan. Hoitajat lähinnä letittää toistensa hiuksia ja nukkuu (koska kyllähän kuuden tunnin työvuorossa on hyvä ottaa torkut) ja muuten vaan hengailee keskenään. Nämä lapset ansaitsisivat mun mielestä kaiken huolenpidon ja rakkauden mitä henkilökunnalla on mahdollisuus antaa perheen puuttuessa, joten vähintä mitä hoitajat voisi tehdä olisi pitää niitä sylissä siinä muita juttuja puuhastellessa. Mutta ne viettää aikansa lähinnä sängyissään, etenkin tietyt vauvat tuntuu jäävän ilman huomiota. Ei ne hoitajat kuitenkaan mitään monstereita ole, paljon on kulttuurieroa, täällä lapsi on arkisempi asia kuin Suomessa, ne lapset kasvaa vähän siinä sivussa, eikä niin huomion keskipisteenä. Mutta tämä kaikki sai mut pariksi viikoksi huonolle fiilikselle ja siitä seurasi, että monet muutkin asiat, tavat ja ihmiset täällä ärsytti suhteettoman paljon.

Käyn aika paljon keskustelua itseni kanssa, että onko väärin varastaa vauva, jos olisi mahdollisuus tarjota sille parempi elämä. Ja jos pitäisi sitä varten lahjoa joku niin onko se ihmiskauppaa. Ja mistäköhän saisi vauvalle passin?

Nyt on helpottanut ja oon taas tyytyväinen täälläoloon. Shelterin hoitotyö pistää usein vihaksi edelleen, mutta mä yritän tehdä siellä itse jotain hyödyllistä ja olla välittämättä ihan joka jutusta, koska kaikkea ei voi muuttaa. Yritän muuttaa kuitenkin jotain. Vaikea ollut ottaa puheeksi  mun huomioimat asiat, (hei, musta te teette kaiken päin helvettiä, no offense) mutta oon saanut suuni auki ja sovittiin esimerkiksi että teen niille jonkinlaisen basic babycare -oppaan (esim. jos vaipassa on kakka se tulee vaihtaa). Tähän yritän saada mukaan sitten head nurset, jotka voi auktoriteetillaan koulia nuorempiaan. Lisäksi isompien lasten kanssa, jotka myös on säälittävän hellyydenkipeitä, aloitin käsienpesuohjauksen ennen ruokailua ja lisäksi yritän puuhailla niiden kanssa aina jotain kun vauvoilta kerkeän. Ja siis kovin mukavaahan on hoitaa päivät pitkät lapsia, jotka on niin onnellisia kaikesta huomiosta.

Se siitä avautumisesta. Muuten täällä on edelleen kuuma, edelleen sähkökatkoja harva se päivä. Mä aloitin paikallisen kielen, wollofin, opiskelun kerran viikossa, mikä on nastaa ja melko toivotonta. Mutta kivaa, että on joku harrastus. Täällä on kuitenkin aika vähän tekemistä vapaa-ajalla. Onneksi Tommi toi mulle vinon pinon kirjoja, lisäksi on kaikenlaisia koulujuttuja joita yritän puurtaa. Välillä on jotain sosiaalista elämää, tänään tapaan ruotsalaisen mimmin, jonka pomo on mun kanssa samalla kielikurssilla ja yhdisti meidät. Vähän kuin sokkotreffit. Välillä on pakko pestä pyykkiä. Mutta vasta kun on ihan pakko, koska nyrkkipyykkäys. Koska jos vaate on vaan vähän tunkkaisen hajuinen niin ei se kylllä mun pesemänä siitä kauheasti raikastu. Mun hostperheen kotiapulainen lakaisee ja moppaa koko talon joka päivä ja sitten vähän sieltä täältä tarvittaessa pitkin päivää ja mä poden huonoa omaatuntoa koska siivoan mun asumuksen about sitten kun hämähäkin seitit alkaa tarttumaan jalkoihin. 

Loppuun sekalaisia kuvia:

Lihamies.

Täällä pelataan jalkapalloa aika paljon. Mun lähikentällä on auringonlaskun aikaan aina monta eri jengiä pelaamassa.

Tämä on jotenkin tosi kiva kerrostalo mun työmatkan varrella.

Mä haluaisin todella paljon tietää, mitä tuolta hökkelistä löytyy, kun sen suojaamiseen on käytetty tälläinen määrä rautalankaa.