Otsalampun alla: Avautumista

Aloitin täällä uudessa paikassa harjoittelun vajaa kolme viikkoa sitten. Harjoittelupaikka on Shelter for children, missä asustaa väliaikaisesti (useita kuukausia monet kuitenkin) kaikenikäisiä lapsia, osa on huostaanotettuja kaltoinkohtelun ja väkivallan takia, osa hylättyjä, osa karanneita ja muitakin syitä löytyy. Shelterissä on vauvapuoli ja isompien lasten puoli. Vauvapuolella on tällä hetkellä 7 vauvaa/taaperoa ja 1 vauvantasolla oleva kehitysvammainen poika, uusin ja nuorin tulokas saapui tällä viikolla, poikavauva, arviolta 1-2 kk ikää, äiti oli antanut lapsen jollekin sivulliselle ja sanonut palaavansa kohta, eikä sitten palannutkaan. Aika sydäntäsärkevä paikka. Mihin olin varautunutkin. Mihin en ollut varautunut oli paikallinen lastenhoitotyö. Mä aika paljon inhoan sitä henkilökuntaa välillä. Shelterin työntekokulttuuri ärsyttää koska mun näkökulmasta se ei ole työntekemistä juuri ollenkaan. Hoitajat lähinnä letittää toistensa hiuksia ja nukkuu (koska kyllähän kuuden tunnin työvuorossa on hyvä ottaa torkut) ja muuten vaan hengailee keskenään. Nämä lapset ansaitsisivat mun mielestä kaiken huolenpidon ja rakkauden mitä henkilökunnalla on mahdollisuus antaa perheen puuttuessa, joten vähintä mitä hoitajat voisi tehdä olisi pitää niitä sylissä siinä muita juttuja puuhastellessa. Mutta ne viettää aikansa lähinnä sängyissään, etenkin tietyt vauvat tuntuu jäävän ilman huomiota. Ei ne hoitajat kuitenkaan mitään monstereita ole, paljon on kulttuurieroa, täällä lapsi on arkisempi asia kuin Suomessa, ne lapset kasvaa vähän siinä sivussa, eikä niin huomion keskipisteenä. Mutta tämä kaikki sai mut pariksi viikoksi huonolle fiilikselle ja siitä seurasi, että monet muutkin asiat, tavat ja ihmiset täällä ärsytti suhteettoman paljon.


Käyn aika paljon keskustelua itseni kanssa, että onko väärin varastaa vauva, jos olisi mahdollisuus tarjota sille parempi elämä. Ja jos pitäisi sitä varten lahjoa joku niin onko se ihmiskauppaa. Ja mistäköhän saisi vauvalle passin?

Nyt on helpottanut ja oon taas tyytyväinen täälläoloon. Shelterin hoitotyö pistää usein vihaksi edelleen, mutta mä yritän tehdä siellä itse jotain hyödyllistä ja olla välittämättä ihan joka jutusta, koska kaikkea ei voi muuttaa. Yritän muuttaa kuitenkin jotain. Vaikea ollut ottaa puheeksi mun huomioimat asiat, (hei, musta te teette kaiken päin helvettiä, no offense) mutta oon saanut suuni auki ja sovittiin esimerkiksi että teen niille jonkinlaisen basic babycare -oppaan (esim. jos vaipassa on kakka se tulee vaihtaa). Tähän yritän saada mukaan sitten head nurset, jotka voi auktoriteetillaan koulia nuorempiaan. Lisäksi isompien lasten kanssa, jotka myös on säälittävän hellyydenkipeitä, aloitin käsienpesuohjauksen ennen ruokailua ja lisäksi yritän puuhailla niiden kanssa aina jotain kun vauvoilta kerkeän. Ja siis kovin mukavaahan on hoitaa päivät pitkät lapsia, jotka on niin onnellisia kaikesta huomiosta.

Se siitä avautumisesta. Muuten täällä on edelleen kuuma, edelleen sähkökatkoja harva se päivä. Mä aloitin paikallisen kielen, wollofin, opiskelun kerran viikossa, mikä on nastaa ja melko toivotonta. Mutta kivaa, että on joku harrastus. Täällä on kuitenkin aika vähän tekemistä vapaa-ajalla. Onneksi Tommi toi mulle vinon pinon kirjoja, lisäksi on kaikenlaisia koulujuttuja joita yritän puurtaa. Välillä on jotain sosiaalista elämää, tänään tapaan ruotsalaisen mimmin, jonka pomo on mun kanssa samalla kielikurssilla ja yhdisti meidät. Vähän kuin sokkotreffit. Välillä on pakko pestä pyykkiä. Mutta vasta kun on ihan pakko, koska nyrkkipyykkäys. Koska jos vaate on vaan vähän tunkkaisen hajuinen niin ei se kylllä mun pesemänä siitä kauheasti raikastu. Mun hostperheen kotiapulainen lakaisee ja moppaa koko talon joka päivä ja sitten vähän sieltä täältä tarvittaessa pitkin päivää ja mä poden huonoa omaatuntoa koska siivoan mun asumuksen about sitten kun hämähäkin seitit alkaa tarttumaan jalkoihin.

Loppuun sekalaisia kuvia: